Taivahalta tuli likimain ämmiä äkeet selässä, kun "vuosisadan kesä’" näytti saaneen märän lopun juuri lapinhullujen saaristoviikonlopun alkajaisiksi. Sinä kosteana lauantaiaamuna survoessani rinkkaani auton perään kirosin hiljaa mielessäni jokasään vaellusintoani, mutta uskollisena vaistoilleni suuntasin siitä huolimatta kärryn keulan kohti itää…

Kun me kolmisenkymmentä poluntallaajaa sitten lastasimme riesamme, rinkkamme ja vesiastiamme Haminan satamassa keinuvaan "Vikla II" :een ja suuntasimme (tai paremminkin kapteenimme suuntasi) kokan kohti Ulko- Tammiota itäisen Suomenlahden kansallispuistossa, repesi myös harmaa pilvimassa kuin varovasti tunnustellen edessämme ja tunnelma kannella kohosi oitis, kun aurinko näytti naamaansa.

Paattimatka läpi upean Kotkan ja Haminan saariston kesti parisen tuntia ja vain "vana jäi, kun laivamme lähti" ja jätti meidät Ulko-Tammion satamaan. Kunkin etsittyä majalleen mieluisimman paikan lähdimme utsimaan saarta ja sen saloja. Saaren varsin mielenkiintoinen viime sotien aikainen menneisyys osana linnoitus- ja puolustusketjua avautui meille entisöityjen ja ansiokkaasti infotauluin varustettujen entisten ampumapesäkkeiden kautta. Venäläisen sotilaan salaperäinen hauta ja kallion läpi louhittu pimeä ja pitkä tunneli toivat lisäväriä tutkimusmatkallemme. Kun vielä aurinko sai meidät kuoriutumaan lopullisesti sadetakeistamme ja villapaidoistamme, oli elämä mallillaan!

Ryhmämme kalamiehet ja –naiset huolehtivat ruokapolitiikastamme ja iltanuotiolla suomalaisen perusvihanneksen kaverina väriä kylkeensä sai myös ahvena ja särjenvilkki. Nukkumaan ei millään malttanut mennä, ennen kuin oli käynyt huokailemassa täysikuuta, jonka karu kauneus yhdistettynä kallioisiin rantoihin pärskyvien aaltojen kanssa sai ainakin oman selkäruotoni kananlihalle.

Sunnuntain ohjelmaan kuului aamiainen merinäköalalla taustanaan pilvetön taivaansini ja marssi "Etelän kaipuuseen" eli saaren eteläpäähän. Vähän haikein mielin purimme puolilta päivin leirimme ja siirryimme taas vesielementtiin. Paluumatkalla teimme vielä "syrjähypyn" Tammion saareen ja annoimme liki yhdeksänkymppisen oppaamme johdatella meidät aikaan parempaan; aikaan, jolloin laivat olivat vielä puuta, miehet rautaa ja ulkosaaristossa vielä asuttiin ja elettiin luonnon ehdoilla. Olihan oppaamme ollut hylkeenpyynnissäkin melkein seitsemänkymmentä vuotta sitten!

Parin tunnin merimatkan ja lukemattomien lohivoileipien jälkeen olikin taas aika hyvästellä Lapintallaajat ja palata sivilisaation pariin.

Kiitos reissusta Poutiaisen Anjalle!