TUNTURIKASVIVAELLUS – UUTTA KUKKASISTA JA KANSSAKULKIJOISTA

"Kato iskä, jonkun inkkarihatusta on pudonnut sulka." – Viisivuotiaan esikoispoikamme määritys Helsingin Tähtitorninmäen löydöksestään oli aikanaan vauhdittamassa paluumuuttoamme Helsingistä synnyinseuduillemme Etelä-Karjalaan. Tuolloin emme arvanneet, että vuosien paperijäsenyys Kaakon Lapinkävijöissä liittäisi meidät vielä uudelleen pääkaupunkiseutuun tai ainakin Helsingin seudun Lapinkävijöiden vaikutuspiiriin.
Niinpä omaksikin hämmästykseksemme löysimme itsemme rinkka selässä kapuamassa heinäkuun 16 päivän aamuna Kilpisjärven Koltalahdesta kohti Peltsan tunturimaata.

 

Nuoruusvuosista tutun toveriporukan kanssa vaeltamaan tottuneina olimme melkoisen ennakkoluuloisina ajatelleet kulkemista 19 hengen joukolla, joista 16 oli Helsingin seudun ja kolme Oulun Lapinkävijöistä. Kokemus osoittautui kuitenkin hyväksi. Oma ruoka- ja telttakunta antoi riittävästi yksityisyyttä. Kanssavaeltajien kokemukset vaelluksista ja varusteista sekä hurtti huumori rytmittivät kulkua niillä osuuksilla, joilla rinkka painoi harteilla leiriä vaihdettaessa.

 

Päiväretket jokilaaksoihin sekä Peltsan ja Paraksen rinteille olivat huikea hyppy kasvimaailmaan. Asiantuntevina oppainamme olivat Aino Hämäläinen Oulun yliopiston kasvitieteelliseltä puutarhalta ja Raija Hentman vuosien mittaan hankittuine tietämyksineen, mutta paljon antoivat myös varsin pitkälle kasviharrastuksessaan edenneet vaellustoverimme. Tämän tästä oli joku rähmällään uuden löydön edessä saaden pian seurakseen kamera kädessä touhuavien joukon.

 

Vaellusviikon aikana löysimme Raija Hentmanin kirjanpidon mukaan reilut 150 kasvilajia ja kun uusi vaelluspäivä löytöineen oli aina osittain eilisen kertausta, pystyi kovempikalloinenkin kasvattamaan lajituntemustaan kymmenillä uusilla kasveilla. Oli sykähdyttävää löytää kiirunankello Peltsan satulaan noustessa ja lumisateen lähestyessä. Jääleinikki kukki runsaana Paraksen lumenviipymärinteellä. Puro-, lumi-, tähti-, kulta- ja sinirikko tulivat tutuiksi useissa kohtaamisissa. Karhunruohon kauneus avautui kaikkinensa vasta luupin lävitse. Peltsan unikkoa (Papaver laestadianum) ei joukkomme kuitenkaan tarmokkaista etsinnöistä huolimatta tavannut. Niinpä Oulun lapinkävijöiden Eevallakin, joka pilke silmässä kertoi unikon löytämisen olleen hänelle reissun primääritavoite, jäi jotain myös uudelle vaellukselle.

 

Vaelluksemme suunnittelija ja vetäjä Raija Hentman oli sinänsä jo yhden vaelluksen arvoinen tutustumiskohde. Monien kirjoitustensa kautta tuttu nimi konkretisoitui eläväksi persoonallisuudeksi. Vaellusmuonan monipuolistamisen ja kuivurin mahdollisuuksien kanssa askarrelleelle vaimolleni oli etuoikeus päästä kurkistamaan Raijan pataan ja vaihtaa ruokakokemuksia hänen kanssaan. Raija valotti monia muitakin eräretkeilyyn liittyviä jippoja.
Kilpisjärven biologinen asema, majoitustiloineen, ruokasaleineen, saunoineen ja kirjastoineen oli oiva lähtö- ja paluutukikohta. Ainon kasviesittely ennen maastoon lähtöä antoi jo aavistella tulossa olevaa.

 

Kaakon kulmille jälleen palailtuamme, vaelluskuvia katsellessa ja kasvikirjoja salaillessa on mieli kiitollinen kaikesta kasvivaelluksen annista mukaan liittäen jokaisen teistä kanssakulkijoista. Karttalaukussa kulkeneet tunturivihvilät piirongin päällä kertovat omaa herkkää kieltään kaikesta siitä pienestä ja kauniista, joka kätkeytyy suuren ja mahtavan syleilyyn tunturimaassa.

 

Heme Lipiäinen, Savitaipale