näin ajattelimme me 70 Helsingin Seudun Lapinkävijää, kun juhlatamineisiimme sonnustautuneina riensimme lauantai-iltana kohti ravintola Olavia Helsingin keskustassa.

Miellyttävä puheensorina ja lämmin tunnelma tulvahti vastaani jo ovelta. Täälläkö kaikki ovat tuttuja toisilleen? Kyllä. Eivät ehkä nimeltään, mutta niin paljon muuta yhteistä näillä juhlijoilla on, että sitä ei voi olla selvästi havaitsematta. Näiden yhteisten vuosien varrelta on kertynyt paljon muisteltavaa ja nyt, kun tapaamme juhlan merkeissä, on hauska ystävän tai vaelluskaverin kanssa kertailla sitä ehkä hikistäkin hiihtoreissua tai helteistä vaellusta, johon joka ilta tuntuivat viimeisetkin voimanrippeet hupenevan, kunnes taas iltanuotiolla olo oli levännyt ja pirteä, ja Lappi tuntui näyttäneen kaiken kauneutensa ja lumonsa.

Näihin Lapin lumoihin johdatti meidät heti alkuillasta Mustosen Tero esittämällä diakuvasarjansa Lapin erämaaluonnon kauneudesta. Lapin maisemat mielessämme kohotimme maljamme 20-vuotiaalle Helsingin Seudun Lapinkävijät - yhdistyksellemme, ja varmaan jokaisella oli ajatus, että tätä ei voi tähän lopettaa, tämähän jatkuu vielä ainakin toiset 20 vuotta.

Kunnioittaen katseeni kierteli niitä pöytiä, joissa istui yhdistyksemme vanhimpia jäseniä. Kiinnostus retkeilyä ja luontoa kohtaan ei lakkaa, vaikka itse ei ehkä enää jaksaisikaan mukaan vaelluksille samalla tavalla kuin ennen.

Vuolinka Pentti kertoili kiinnostavasti retkeilystä yli 20 vuotta sitten. Silloin retkeilivät enimmäkseen vain miehet. Sukset olivat puusukset, mutta teräsreunaiset ja sadevarusteet kumisia, hyvin vedenpitäviä, mutta niin, että ne pitivät veden vain sisäpuolella. Varusteet ovat siis paljon tuosta ajasta kehittyneet.

Kämppien lukumäärä on myös huomattavasti lisääntynyt, mikä oli Pentin mielestä tietenkin hyvä asia. Nyt voivat iäkkäämmätkin tulla mukaan, koska päivämatkat ovat näin ollen lyhyemmät.

Korhosen Martti muisteli kaiholla sitä toveripiiriään, joka oli ennen retkillä hänen mukanaan. Enää ei täällä ole niin paljon tuttuja. Terveyttä ja hyvää kuntoa hän oli Lapin vaelluksiltaan saanut itselleen.

Yhdistyksemme ensimmäinen puheenjohtaja Jaakko Kallonen totesi, että tällaistahan se oli ennenkin. Heleniuksen Mara, hän ja pieni porukka muita haikaili yhteistä vaellusta Lappiin ja juuri tämä oli se ryhmä, joka Metsätalolla päätti ensimmäisestä yhdistyksemme Lapin vaelluksesta. Siitä alkoi HSL:n toiminta.

Juhlamme jatkui tästä eteenpäin juhlaillallisella ja sarvekkaiden nimittämisellä. Juhlavuoden kunniaksi olikin löydetty kolmet sarvet ja niiden kantajiksi nimettiin monessa muussakin toiminnassa mukana olevat puheenjohtajamme Seija, lehtemme vastaava toimittaja Mirja ja viikonloppuvaelluksiltamme kaikille tutuksi tullut autokuskimme Veka.

Tervehdyksin muistivat meitä toiset retkeily-yhdistykset ja sieltä kaukaa Saamen maasta värikkäissä Lapin asuissaan pirteät Angelin tytöt joikasivat terveisensä siitä Lapin maasta, joka meidät kaikki on jollain tavalla saanut valtaansa. Opettivatpa vielä meidätkin joikaamaan, että voimme taitoamme käyttää vaikkapa seuraavalla vaelluksellamme.

Haitarimusiikin tahdissa tanssien päätimme tämän illan ja miksipä ei jalka olisi noussut keveästi myös tanssilattialla, kun vuosia olemme harjoitelleet hyppelyä Lapin rakkaisilla kairoilla.